Sininen hetki

Meri on tyyni. Liian tyyni ollakseen hyväntuulinen. Kuun sininen valo tekee kaikesta veden kaltaista. Kallio, hiekka, puut ja laituri ovat kuin vettä, mutta vain meri on vettä, ja tuo vesi on liikkumaton.

Tytön jalkapohjat koskettavat laiturin lankkuja. Laituri tuntuu kylmältä, vaikka ilmassa onkin vielä päivän lämpöä. Tyttö alkaa riisua vaatteitaan. Hän ottaa paidan yltään ja pudottaa sen laiturille, avaamattoman kirjeen peitoksi. Kirjekuoressa on tytön nimi. Ennen kuin tyttö riisuu alushousunsa, hänen katseensa kiertelee, vaikka hän tietääkin, ettei lähistöllä ole ketään.

Tyttö astelee laiturin päähän ja jää katselemaan veden rauhallista pintaa. Tytön pitkä tukka odottaa, että tuuli tulisi leikkimään sen kanssa, mutta mikään ei liiku vetten päällä. Kuu peittää tytön kasvot, nuoret rinnat, vatsan ja kehon kauttaaltaan sinisyydellä.

Päätös sukelluksesta alkaa varmistua, ja niin tapahtuu kuin mieli tahtoo. Tytön jalat irtoavat kylmiltä lankuilta ja kädet avaavat tien veden pinnan läpi. Pää seuraavana läpäisee sileän pinnan. Meri ottaa tytön syleilyynsä.

Päivä loppuu.

Vaikka syksy onkin jo läsnä, mullasta nousee pieni kukkanen. Sillä on hento vihreä varsi, jolla se kannattelee keltaista kruunuaan. Keltaisten terälehtien keskellä on vihreyttä ja tarkasti katsottuna siinä voi nähdä tulevan kesän. Kukkasen takana on puinen risti, jossa on tytön nimi.

© 1998 Henrik Jussila


Julkaistu

kategoriassa

,

Kirjoittanut

Avainsanat:

Kommentoi

Vastaa