Kategoriat
Arviot Kirjat

Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin

Kirja-arvio:
Yrjö Ahmavaara & Tatu Vanhanen: Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin (2001)
Julkaistu alun perin Turun Sosiologissa 3/2001

Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin (2001)
Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin (2001)

Yrjö Ahmavaara ja Tatu Vanhanen julkaisivat alkuvuodesta 2001 kirjan Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin. Kirjassaan he julistavat yhteiskuntatieteiden tarvetta uudistua. Alkusanoissaan he toteavat, että keskeisin ongelma suomalaisessa yhteiskuntatieteessä on se, että sitä ”hallitsee vielä – taloustiedettä lukuun ottamatta – humanistinen perinne”. Humanistisesta perinteestä taas seuraa se, että tutkijat rajoittuvat tutkimuksissaan ympäristö- ja kulttuurivaikutuksiin, unohtaen geenien keskeisen roolin. Ahmavaaran ja Vanhasen keskeinen argumentti on siis se, että geenit vaikuttavat merkittävällä tavalla ihmisten käyttäytymiseen ja yhteiskunnan rakenteisiin. Koska geeneillä on niin suuri vaikutus tulisi niiden tutkimista selvästi lisätä yhteiskuntatieteissä.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on tarkastella muutamia Ahmavaaran ja Vanhasen ajatuksia mahdollisimman kiihkottomasti. Tehtävä ei ole helppo, sillä kirjaa lukiessa tunteet vellovat ärtymyksestä huvittuneisuuteen, inhosta sääliin ja lopulta pieneen pelkoon. Kirjoittajat tuntuvat olevan varmoja oikeassa olostaan kuin älyllisen neronleimauksen saanut lukiolainen suoritettuaan kaksi kurssia historiasta ja biologiasta. Ahmavaara sanoo suoremmin mitä hän ajattelee, Vanhanen taas jättää aivan viimeiset päättelyn askelmat lukijalle – ikään kuin turvatakseen selustansa. Molemmat kuitenkin tekevät selväksi oman poliittisen kantansa. Politiikka, tunteet ja tiede ovat nyt siis samassa keitoksessa. Tällainen asetelma johtaa helposti juupas–eipäs -väittelyyn. Tätä siis yritän kaihtaa.

Mikä sosiobiologia?

Ymmärtääkseen sosiobiologiaa on palattava ajassa taaksepäin. 1800-luvulla evolutionismi, tai kehitysusko, oli varsin laajalle levinnyt ajattelutapa. Perusajatuksena oli ihmisyhteiskuntien vääjäämätön kehitys aina vain parempaan suuntaan. Ajatusta sovellettiin länsimaisissa yhteiskunnissa laajalti. Vuonna 1859 Charles Darwin julkaisi kirjan Lajien synty luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Kirjassa hän hahmotteli teoriaa mekanismista, jolla tiettyjen populaatioiden sisällä yksilöiden lukumäärä pysyi vakaana, vaikka syntyvyys oli korkea. Darwin nimesi tämän mekanismin luonnonvalinnaksi.

Luonnonvalinta toimii siten, että parhaiten ympäristöönsä sopeutuvat pärjäävät ja huonommin sopeutuvat karsiutuvat pois. Darwin korosti teoriassaan yksilöiden välistä taistelua olemassaolosta – liiallisestikin, kuten monet nykyiset evoluutiotutkijat toteavat. Darwinin teoriaa on alettu laajemmaltikin epäillä. On väitetty, ettei luonnonvalinta hitaudessaan pystyisi selittämään lajien syntyä. Kiistely aiheesta jatkuu evoluutiotutkijoiden keskuudessa.

Monet kehitysuskoa kannattavat yhteiskuntatieteilijät sulauttivat Darwinin teorian omiin teorioihinsa heti sen ilmestyttyä. Kuuluisin ns. sosiaalidarwinisti lienee englantilainen Herbert Spencer (1820-1903). Hän uskoi täysin kehityksen vääjäämättömään kulkuun. Yhteiskunta oli hänelle kuin elävä organismi, joka kehittyi parempaan suuntaan, jos sen vain annettaisiin luonnollisesti kehittyä. Yksi kehityksen mekanismeista oli ”survival of the fittest”, jonka kautta heikoimmat karsiutuivat pois. Tämän käsityksen Spencer esitti muutamia vuosia ennen Charles Darwinin teoriaa. Spencerin ajatukset sopivat hyvin sen ajan viktoriaaniseen yhteiskuntaan.

1800-luvun lopulla sosiaalidarwinistiset näkemykset saivat lisää kannatusta, etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Kuuluisimpana hankkeena voidaan mainita Eugenic Societyn kampanja, jolla se pyrki tuomaan esiin, että parempaan yhteiskuntaan päästään pakkosteriloimalla tiettyjä ihmisryhmiä ja harjoittamalla selektiivistä lisääntymistä muiden keskuudessa. Näin koko yhteiskunnan geneettinen perimä paranee.

Sosiobiologia on hiljattain Yhdysvalloissa perustettu tieteenala. Sen väite on, että sekä eläinten että ihmisten käyttäytyminen perustuu evoluution prosessien muokkaamaan geeniperimään. Sosiobiologia on saanut varsin paljon julkisuutta eri medioissa. Alansa tunnetuimpia popularisoijia ovat Edward O. Wilson (Sociobiology: The New Synthesis [1975]) sekä Richard Dawkins (The Selfish Gene [1976]). Tieteenala on nähty vastaliikkeenä USA:n 1960-luvun radikalismille.

Sosiobiologia linkittyy vahvasti edellä mainittuihin ajatussuuntauksiin. Sen näkemyksen mukaan ihmisten käyttäytymistä, yhteiskunnan rakenteita ja erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä voidaan selittää geeniperimällämme. Erilaiset taipumukset ovat syntyneet evoluution myötä luonnonvalinnan kautta. Ajatuskulku on yksinkertaistettuna seuraavanlainen: Populaatiossa yksilöt lisääntyvät nopeammin mitä ympäristö antaa mahdollisuuksia. Yksilöt ovat erilaisia. Osa eroista periytyy. Periytyminen tapahtuu geenien kautta. Koska yksilöitä on liikaa syntyy taistelu olemassaolosta. Parhaimmat selviytyvät ja pääsevät lisääntymään. Näin tietyt geenit lisääntyvät.

Kirjan sisältö

Osa I

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa Yrjö Ahmavaara kirjoittaa otsikolla ”Geenit ja yhteiskunnan hierarkkinen rakenne”. Hän käy ensin läpi tieteen kehitystä, mutta siirtyy sitten käsittelemään melko laajasti älykkyystestejä. Teksti sisältää niin paljon lievästi epäilyttäviä argumentaatiotapoja, ettei niihin voi sen tarkemmin syventyä näin lyhyessä kirjoituksessa. Selväksi käy kuitenkin se, että Ahmavaara on valinnut tekstinsä pohjaksi hänelle sopivia tutkimuksia. Välillä tosin on ”pakko” pilkata ”marxilaisia” yhteiskuntatieteilijöitä ja heidän ajatuksiaan.

Lyhyesti sanottuna Ahmavaara on sitä mieltä, että älykkyystestit antavat kohtuullisen hyvän arvion yksilön tulevasta roolista yhteiskunnassa. Korkeamman älykkyysosamäärän (Intelligence Quontient, IQ) omaavat ovat todennäköisesti tulevaisuudessa korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa kuin alemman IQ:n omaavat. Tämä tuntuu melko järkevältä. Yhteiskunnassa, jossa koulutuksella on keskeinen osa niin kutsuttuun menestykseen, pärjäävät ne, jotka ovat korkeasti koulutettuja.

Järkevyys tuntuu kuitenkin kaikkoavan siinä vaiheessa, kun Ahmavaara alkaa esittelemään tutkimuksia, joiden mukaan amerikanafrikkalaisten huonompiosaisuus yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa johtuu lähinnä mustien ja valkoisten välisistä älykkyyseroista. Se tosiseikka, että mustia on vähemmän korkeissa yhteiskunnallisissa asemissa kuin valkoisia, johtuu siis näiden ryhmien erilaisista IQ-jakaumista.

Vähemmistöillä on mitattu muuallakin maailmassa valtaväestöä alempia IQ-arvoja. Mielenkiintoisen esimerkin, jota Ahmavaara ei jostain syystä tarkastele, tarjoavat japanilaiset burakuminit. Burakumin on kansanosa, joka 1700-luvulla käytyjen paikallisten sotien seurauksena joutui alistettuun asemaan japanilaisessa yhteiskunnassa. He joutuivat luovuttamaan maansa ja heitä alettiin syrjiä. Burakumineilla ja muilla japanilaisilla ei kuitenkaan ole eroavaa perimää. Heillä on täysin sama geneettinen perimä. Silti burikumineiden jälkeläisillä on mitattu alempia IQ-arvoja. Toisaalta USA:ssa asuvien burikumineiden ja muiden japanilaisten IQ-arvoissa ei ole havaittu eroavaisuuksia. USA:ssa burakumineiden jälkeläiset elävät tasavertaisina muiden japanilaisten kanssa.

Useiden tutkimusten mukaan näyttäisi siltä, että älykkyysosamääräerot johtuvat ensisijassa sosiaalisista ja kulttuurillisista eroista – ei perinnöllisistä. Vaikkakin saattaa olla perinnöllisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat yksilöiden IQ-eroihin, ei kansojen välisiä älykkyyseroja ole pystytty osoittamaan. Älykkyysosamäärä -keskustelu on mielestäni hyvä esimerkki siitä, ettei pelkällä matematiikalla voida ratkaista monimutkaisia kysymyksiä. En tohtisi hetkeäkään epäillä Yrjö Ahmavaaran taitoja matemaatikkona, mutta matematiikka ei valitettavasti yksinään riitä. On myös kysyttävä, mistä saadut luvut tulevat; mitä eri laskutoimituksilla saadut arvot kertovat.

Osa II

Kirjan toisessa osassa, ”Yhteiskuntatieteiden darwinilainen kritiikki”, Tatu Vanhanen käy kritikoimaan nykyistä yhteiskuntatiedettä. Hän toteaa, että nykyistä tutkimusta hallitsee Emile Durkheimilta peräisin oleva käsitys siitä, että sosiaaliset faktat tulee selittää toisilla sosiaalisilla faktoilla. Selityksinä tutkijat käyttävät ympäristötekijöitä, kulttuuria ja oppimista. Perimän vaikutus on Vanhasen mukaan unohdettu tyystin. Biologian tulisikin nyt tulla yhteiskuntatieteiden avuksi. Hän tosin myöntää, että sekä perimä että ympäristö vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen, mutta jatkossa ympäristön vaikutus unohtuu häneltä lähes täysin.

Vanhanen esittelee eri tutkijoiden ajatuksia etologian, sosiobiologian ja evoluutiopsykologian alalta. Tämän jälkeen käsittelyyn tulee käyttäytymisen evolutiiviset juuret. Aloittamalla Darwinin evoluutioteoriasta voidaan löytää ne evoluution muovaamat piirteet, jotka nyt ovat osa ihmisluontoa. Keskeisiä seikkoja, jotka jokaisen tulee ymmärtää ovat, että 1) elämä on kamppailua olemassaolosta, 2) ihmiset jakautuvat miehiksi ja naisiksi ja ovat siksi erilaisia kyvyiltään, 3) yksilöt ovat geneettisesti erilaisia, samoin etniset ryhmät, 4) ihmiset ovat sosiaalinen laji.

Vanhanen esittää myös listan erinäisistä ihmislajille tyypillisistä käyttäytymistaipumuksista, jotka ovat geneettisesti ohjelmoituna meihin kaikkiin. Nämä taipumukset ovat: 1) kilpailu, 2) yhteistoiminta, 3) vastavuoroisuus, 4) rationaalinen valinta, 5) aggressiivinen käyttäytyminen, 6) taistelu hallitsevasta asemasta, 7) territoriaalinen käyttäytyminen sekä 8) nepotismi (eli sukulaisten suosiminen). Hän myös toteaa, ettei mainittuja käyttäytymismalleja voida väittää ad hoc –selityksiksi nykyisille käyttäytymismalleille tai sosiaalisille rakenteille, koska niiden juuret ulottuvat jopa ihmistä aikaisempaan evoluutiohistoriaan.

Ihmisluonnon kartoituksen jälkeen Vanhanen alkaa hahmotella erilaisia yhteiskuntatieteen tutkimia ongelmia, jotka selkeytyvät huomattavasti darwinilaisella tutkimusotteella. Selkeämpi kuva hahmottuu esim. sukupuolten välisestä työnjaosta, sosiaalisesta eriarvoisuudesta, luokkajaosta, rasismista ja eri maiden välisistä varallisuuseroista. Eri maiden väliset varallisuuserot ansaitsevat lähempää tarkastelua.

En tahdo pysyä tuolilla, kun luen emeritusprofessori Tatu Vanhasen ajatuksenjuoksua. Hänen aloittamansa tutkimuksen perusteella näyttäisi nimittäin siltä, että väestön keskimääräinen IQ-taso korreloi voimakkaasti rahan ostovoimalla painotetun henkeä kohden lasketun kansantulon kanssa. Vanhanen on tehnyt kysymyksestä regressioanalyysin. Se, että kansan IQ-taso korreloi maan taloudellisen kehittyneisyyden kanssa ei tietenkään ole mikään yllätys. Itse asiassa se on täysin odotettavaa. Koulutus nostaa IQ-tasoa ja parantaa maan kilpailukykyä talouden alueella. Uskomatonta on päättely, jonka Vanhanen löytämästään korrelaatiosta johtaa.

Koska IQ-taso ja taloudellinen kehittyneisyys korreloivat voimakkaasti, on tästä pääteltävä, ettei taloudellisia kehityseroja voida koskaan tasoittaa. Näin siis Vanhasen mukaan. Meidän on tyydyttävä elämään maailmassa, jossa eri alueiden välillä vallitsee suuri eriarvoisuus. Koska taloudellinen kehittyneisyys johtuu kansan IQ-tasosta on eri maiden välisten kehityserojen tasoittaminen saavuttamaton utopia.

Lieneeköhän Vanhanen lukeneena miehenä koskaan lukenut Aleksis Kiven Seitsemää veljestä? Se on mielestäni hyvä vertauskuva siitä, miten Suomi on nostettu maailmankartalle koulutuksen avulla. Veljekset pystyivät oppimaan ja kehittymään. Koulutusta pidetään myös taloustieteen piirissä yhtenä keskeisimpänä tekijänä, jolla maiden taloutta voidaan kehittää. Jos kansalaisten koulutuksesta ei pidetä huolta, ei taloudella ole mitään mistä se saisi voimaa. Varsinkin globalisoituvassa taloudessa korkean osaamisen rooli korostuu. Korkeaa osaamista ei synny ilman kunnollista ja laajaa koulutusjärjestelmää. Koulutus siis keskeisimpänä tekijänä vaikuttaa sekä kansan IQ-tasoon että talouden kehittyneisyyteen. Ei niin, että kansan IQ-taso vaikuttaisi talouden kehittyneisyyteen. Korrelaatioanalyysi ei olekaan ihan niin yksinkertainen juttu.

Lopuksi Vanhanen hahmottelee hyvää darwinilaista yhteiskuntaa. Parempaan suuntaan päästään poistamalla erilaisia yhteiskunnan patologisia ilmiöitä. On poistettava rakenteita, jotka ovat ihmisluonnon vastaisia. Hyvässä yhteiskunnassa esim. markkinatalouden annetaan toimia omien lakiensa mukaan, sillä se on ”luonnonmukainen” järjestelmä, evoluutioon suoraan verrattavissa oleva. Aivan lopuksi Tatu Vanhanen kertoo lukijalle, mihin tutkimussuuntauksiin nuorten tutkijoiden tulisi tutustua.

Kirjoitustyyli

Lukiessa kirjaa Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin olo on hieman erikoinen. Osaksi tämä johtuu varmaan siitä, että ei voi sulattaa esitettyjä asioita, kuten sitä että amerikanafrikkalaisten huonompi yhteiskunnallinen asema johtuu heidän alemmasta älykkyysosamäärästään. Osaksi erikoinen olo johtuu kuitenkin tavasta, jolla kirja on kirjoitettu. Kirja on, kuten perinnöllisyystieteen dosentti Olli Haapala kirjoitti, ”tiedepoliittinen pamfletti” (Helsingin Sanomat 31.3.2001). Se on julistus. Se näyttää tieteelliseltä julkaisulta, mutta se on myös julistus.

Ahmavaara ja Vanhanen edustavat omien sanojensa mukaan ”parjattua” sosiobiologista suuntausta. He ovat puolustuskannalla. En väitä, että he tekisivät mitään selkeästi väärää, mutta he liikkuvat hyvän tieteen tekemisen rajoilla. Hyviksi keinoiksi osoittautuvat nimittäin eri mieltä olevien tutkijoiden parjaaminen ja heidän poliittisen taustansa ivaaminen. Stephen J. Gould on poleemikko, joka on ottanut poliittista kantaa ”alun perin tietenkin marxilaisena niin kuin monet samanikäiset”, kirjoittaa Ahmavaara. Hyvä kaveri on sen sijaan Richard Dawkins, joka esitetään hieman ressukkana tiedemiehenä, joka puhuu totta jos häntä vain kuunneltaisiin. Sosiobiologeja on siis sorrettu, ja sorretaan yhä.

Retoriikka tulee ainakin tutuksi kirjaa lukiessa. Etenkin Vanhanen viljelee innokkaasti evoluutioon liittyvää retoriikkaa. Jossain vaiheessa siihen tosin puutuu. Keskeisiä ovat olemassaolon kamppailu, niukat resurssit, kivikauden yhteisöt sekä adaptiivisuus (suvunjatkamiseen liittyvä). Kaikki liittyy siis suvunjatkamiseen. On levitettävä geenejään mahdollisimman laajalle.

Lopuksi

Ketään ei tulisi arvioida ihmisenä sen perusteella, mitä hän kirjoittaa. En siis aio olla niin ylimielinen, että tekisin niin. Tuntuu kuitenkin siltä kuin sekä Yrjö Ahmavaara että Tatu Vanhanen olisivat unohtaneet jotain ihmisenä olemisesta. Karkeimmillaan he rinnastavat ihmisen hänen älykkyysosamääräänsä; ihminen on yhtä hyvä kuin hänen IQ:nsa. Älykkyystestin perusteella ihmisille löytyy paikka yhteiskunnasta. Ei tarvita suurta viisautta huomatakseen, että ihminen on muutakin. Kirjoittajat varmasti vastaisivat, että toki ihminen on muutakin, mutta tieteen on oltava selkeää ja sen on perustuttava koviin tosiasioihin. Tämä on yksi mielipide.

Tiede on hieno asia. Se on auttanut meitä paljon, mutta me olemme tärkeämpiä kuin tiede. Ihminen menee aina tieteen edelle. Ihmisen tulisi aina mennä tieteen edelle. Kirjan alussa kirjoittajat ihmettelevät, miksi yhteiskuntatieteitä hallitsee vielä humanistinen perinne. He ihmettelevät, miksi yhteiskuntatieteet ovat niin keskittyneitä ihmiseen, kulttuuriin ja ympäristöön. Minä en ihmettele. Ihmistä on tutkittava ihmisenä, ei geeneinä. Jos tiede tällöin menettää oletettua objektiivisuuttaan niin silloin se saa sitä menettää. Ihmistä ei saa menettää.

Joku voisi pitää Ahmavaaran ja Vanhasen kirjaa viimeisenä yrityksenä luoda sosiobiologialle edes jonkinlaista uskottavuutta. Uusi keskustelun aihe se ei ainakaan ole. Mielenkiintoisen ja kriittisen näkemyksen samaan keskusteluun tarjoaa vaikkapa Ahti Laitisen kirja Biologismi yhteiskuntatieteissä (Turun yliopiston julkaisuja) vuodelta 1985.

Teksti: Henrik Jussila

Vastaa