Elän sanoilla
Sanat elävät minussa
Lähetän sanat
kulkemaan edelläni
Annan sanojen
tehdä virheet
Itse tulen perässä
pitkin avattua polkua
sanat vyölaukkuna
En horju
En astu sivuun
Kuuntelen vain sanojen
neuvoja
Sanoilla kahmaisen
Elämää
ja katselen allapäin
kuinka paljon jää
saavuttamatta
© 1999 Henrik Jussila
Hän horjuu
melkein kaatuu
Hän tanssii
ja laulaa
Hän nauraa
ja huutaa
Hän voi pahoin,
oksentaa
Hän hiljenee,
itkee
Hän katuu
ja nukahtaa
Mutta
meHän olemme
Vain
© 1999 Henrik Jussila
Savua,
auringon edessä
Pieni hyönteinen vedessä,
lasissa edessäni
Nautin espressoni
kahdella kulauksella
toinen minulle, toinen
sinulle
Pariisi,
koskaan en ole ollut
luonasi yhtä yksin
yhtä avuton
Savua,
silmieni edessä
Tupakka vasemmassa kädessä
kynä toisessa
Miten saisin sanani soljumaan
pientä puroa paremmin?
Miten saisin edes yhden ihmisen
pysähtymään, kuuntelemaan?
Ehkä jos näyttelisin, huutaisin,
saisin huomion itseeni
Ja jos sitten lausuisin
ne oikeat sanat?
Ehkä—jos
sitähän tämä on,
Elämäni
Jos olisi kesä
istuisin katukahvilassa,
jos todella olisin
Pariisissa
Ja tämä olisi se hetki
jolloin sytyttäisin
uuden savukkeen,
jos polttaisin
Jos osaisin soittaa pianoa
etsisin yksinäisen soittimen
ja soittaisin;
aloittaisin nyt
ja soittaisin
aamun luokseni
Täyttäisin itseni kaikella tällä
savulla
Odottaisin hetken
ja tyhjentäisin kaiken
koskettimille
Sisään ja ulos
ylös ja alas
Pelkkää savua
täyttämässä tilaa
ja luomassa yksinäisen
ihmisen musiikkia
Ehkä—jos
sitähän tämä on,
Elämä
aina silloin tällöin
© 1999 Henrik Jussila
Aion kirjoittaa
vielä yhden runon
sinusta
Tässä runossa
sinä olet minulle
kaikki
Olet valoni, veteni,
herätät minut eloon
joka aamu uudestaan
Sinusta ei löydy
yhtäkään vikaa,
ei moitteen sijaa,
tässä runossa
Enkä jätä sinua
koskaan
Olen vierelläsi
kun itket
kun olet minulle
vihainen
Olen rinnallasi
aina,
tässä runossa
Aion kirjoittaa sinusta
enää tämän yhden
runon
Sillä onhan tämäkin
vain täytettä
jolla yritän peitellä
suurinta surua,
ideoitteni loppua
suljen oveni
käteni hapuilee kynää
istun alas
ja annan kyynelten
valua nenäni juurta alas
huulieni yli
kaulaa pitkin
hartioiden kautta
oikeaa kättäni myöden
kynään, joka tahrii
valkean paperin,
paperilta kyyneleet
nousevat ylös kohti
korkeuksia
ja matkalla ne nostavat
suuni pielet hymyyn
ALOITTAKAAMME SIIS
UUDESTAAN
© 1999 Henrik Jussila