Tuntuu hieman oudolta surra ihmistä, jota ei ole koskaan tavannut. Tai sitten ei. Michael Jacksonin kuolema koskettaa, koska miehen musiikki on ollut niin kiinteä osa elämääni. Muistan nähneeni Billie Jean -videon ensimmäistä kertaa naapurin vanhemman pojan luona, joka valisti, mistä hommassa on kyse. Siitä alkoi musiikkivideoiden katselu. Bad-albumin omistin aluksi C-kasettina ja myöhemmin se oli ensimmäinen cd-levyni. Vanhat ja uudet biisit ovat olleet usein paikalla, kun on masentanut tai kun ilo on ollut ylimmillään.
Vuonna 1997 näin Jacksonin ensimmäisen ja viimeisen kerran konsertissa, kun HIStory-kiertue vieraili Helsingissä. Tunne konsertissa oli samaan aikaan mahtava ja omituinen. Mahtava siksi, että lavalla hääri yksi maailman parhaista esiintyjistä. Omituinen siksi, etten ollut koskaan aiemmin, tai sen jälkeen todistanut samanlaista yleisön hurmosta. Michael Jackson oli todellinen idoli, jota palvottiin – hyvässä ja pahassa.
2000-luvulla Jacko ryvettyi erilaisissa skandaaleissa, joihin en halunnut syventyä. Oikeuslaitoksen mielestä mies oli syytön ja se riitti minulle. Musiikki oli olennaisinta, ja on yhä. Jokin suunnitelluista Lontoon konserteista olisi ollut hieno kokea, mutta se suunnitelma jää nyt haaveeksi. Musiikki elää.